Suomen sosiaaliturva on uudistettava riippuvuudesta omistajuuteen
Suomen nykyinen kulutusperusteinen sosiaaliturvajärjestelmä passivoi ja periyttää köyhyyttä. Tukien logiikka ohjaa kulutukseen, ei varallisuuden, itsenäisyyden tai hyvinvoinnin rakentamiseen. Kun tähän ei uskalleta puuttua, sopeutukset osuvat lopulta rajuimmin niihin, joita järjestelmän pitäisi suojella. Aihe on ymmärrettävästi herättänyt viime aikoina laajaa julkista keskustelua.
Kun järjestelmää joudutaan sopeuttamaan ja sopeutukset heikentävät ihmisen asemaa entisestään, kyse ei ole yksilön epäonnistumisesta vaan rakenteellisesta ongelmasta. Tämä paljastaa järjestelmän perusluonteen: se on rakennettu riippuvuuden, ei itsenäisyyden varaan. Kestävä sosiaaliturva vahvistaa ihmistä myös muutoksissa – ei tee hänestä haavoittuvampaa.
Yksi periaate on ehdoton: Suomessa ei saa koskaan joutua valitsemaan työn ja sosiaaliturvan välillä. Jos työn vastaanottaminen heikentää ihmisen kokonaistilannetta, järjestelmä on epäonnistunut. Työnteon on aina parannettava ihmisen nettotilannetta.
Ratkaisu on siirtymä omistusperusteiseen sosiaaliturvaan. Sen kautta luodaan ihmisille todellisia mahdollisuuksia kasvattaa omaa nettovarallisuuttaan pitkällä aikavälillä – erityisesti niille, joilla ei ole mahdollisuutta omistajuuteen tänään.
Omistusperusteinen malli edellyttää myös yksilön henkilökohtaista vastuunkantoa. Julkisen vallan tehtävä on luoda puitteet ja kannustimet, mutta vastuu niiden hyödyntämisestä on viime kädessä yksilöllä. Juuri vastuun ja mahdollisuuden yhdistelmä on avain mallin kestävyyteen.
Käytännössä tämä tarkoittaa porrastettua varallisuustiliä, johon ohjataan osa tulonsiirroista ja pienituloisille tarjotaan matching-malli, työn ja omistamisen tiiviimpää kytkentää, asumistuen muuttamista omistamisen väyläksi sekä kannustinloukkujen lopullista purkamista. Jokaisen lisäeuron työstä tai omistamisesta on aina parannettava ihmisen nettotilannetta.
Kulutusperusteinen sosiaaliturvajärjestelmä ei vastaa enää Suomen todellisuutta. Keinotekoinen tulonjako ei luo kestävää hyvinvointia eikä kestävää kansantaloutta. Jos järjestelmä murenee aina, kun sitä joudutaan sopeuttamaan, se paljastaa perusongelmansa: se ylläpitää riippuvuutta. Suomen tulevaisuus ei voi rakentua sen varaan. Sen on rakennuttava läpi tuloluokkien omistajuuden, vastuun ja taloudellisen kestävyyden varaan.
Finlands sociala trygghet måste reformeras – från beroende till ägande
Finlands nuvarande konsumtionsbaserade socialskyddssystem passiverar människor och gör att fattigdom går i arv. Systemets logik styr mot konsumtion, inte mot uppbyggnad av förmögenhet, självständighet eller välfärd. När man inte vågar ta itu med detta drabbar anpassningsåtgärderna till slut hårdast dem som systemet borde skydda. Ämnet har förståeligt nog väckt en omfattande offentlig debatt på sistone.
När systemet måste anpassas och åtgärderna samtidigt ytterligare försvagar människans ställning handlar det inte om ett individuellt misslyckande, utan om ett strukturellt problem. Det blottlägger systemets grundläggande karaktär: det är byggt kring beroende, inte självständighet. Ett hållbart socialskydd stärker människan även i tider av förändring – det gör henne inte mer sårbar.
En princip är ovillkorlig: i Finland ska ingen någonsin behöva välja mellan arbete och social trygghet. Om det försämrar en människas ekonomiska helhet att ta emot ett arbete har systemet misslyckats. Det måste alltid löna sig att arbeta.
Lösningen är en övergång till ett ägandebaserat socialskydd. Genom det skapar vi verkliga möjligheter för människor att bygga upp sin nettoförmögenhet på lång sikt – särskilt för dem som i dag saknar möjligheter till ägande.
En ägandebaserad modell förutsätter också att individen tar ett personligt ansvar. Det offentligas uppgift är att skapa ramar och incitament, men ansvaret för att utnyttja dem ligger i sista hand hos individen. Just kombinationen av ansvar och möjligheter är nyckeln till modellens hållbarhet.
I praktiken innebär det ett graderat förmögenhetskonto, till vilket en del av inkomstöverföringarna styrs, samt en modell där det offentliga matchar låginkomsttagares eget sparande. Det innebär också att arbete och ägande knyts närmare samman, att bostadsbidraget utvecklas till en väg mot ägande och att incitamentsfällorna slutligen avskaffas. Varje extra euro från arbete eller ägande måste alltid förbättra människans ekonomiska nettoställning.
Det konsumtionsbaserade socialskyddssystemet motsvarar inte längre verkligheten i Finland. Konstgjord inkomstfördelning skapar varken hållbar välfärd eller en hållbar samhällsekonomi. Om systemet börjar falla sönder varje gång det måste anpassas, avslöjar det sitt grundläggande problem: det upprätthåller beroende. Finlands framtid kan inte bygga på det. Den måste bygga på ägande i alla inkomstgrupper, personligt ansvar och ekonomisk hållbarhet.