Kuka kantaa vastuun HYY:n kohtalosta?

HYY:n kiinteistöjen myynti herättää väistämättä kysymyksen vastuusta. Kyse ei ollut ainoastaan markkinoiden suhdanteesta, vaan ennen kaikkea ylimittaisesta riskinotosta muiden rahoilla, tilanteessa jossa oma taloudellinen riski puuttui. Yhteistä omaisuutta käytettiin kuin riskittömänä pelimerkkipussina – ja lopputuloksena kiinteistöt jouduttiin myymään pakkomyynteinä velkapaineen pakottamina

Taustalla näkyy sijoittamisen perustavanlaatuinen virhe. Kaikki munat laitettiin samaan koriin: kiinteistöihin, ja vieläpä kiinteistöjen kehityshankkeisiin, joissa riskit ovat moninkertaiset verrattuna valmiisiin kohteisiin. On lisäksi syytä kysyä, miksi HYY ylipäätään harjoittaa toimintaa, joka ei ole sen ydintehtävää. Jos opiskelijajärjestön tarkoitus ei ole kiinteistösijoittaminen ja -kehittäminen, miksi varat keskitettiin juuri siihen ja vieläpä riskipitoisimpiin kehityshankkeisiin?

Sama ilmiö toistuu sijoitustoiminnassa ja varojen käytössä monesti myös valtion, kuntien ja julkisten yhtiöiden toiminnassa. Kun päätöksiä tehdään varoilla, jotka eivät tunnu kenenkään henkilökohtaisilta, syntyy kulttuuri, jossa riskit paisuvat ja varoitusmerkit sivuutetaan. Lopulta lasku siirretään opiskelijoille, kuntalaisille tai veronmaksajille – niille, joilla ei ollut osaa eikä arpaa päätöksiin.

Tämä hetki edellyttää paluuta todelliseen vastuunkantoon: yhteistä varallisuutta on hoidettava yhtä huolellisesti, harkiten ja hajauttaen kuin omaa. Yhteinen raha ei ole kenenkään – ja juuri siksi se on kaikkein haavoittuvinta.

Vem bär ansvaret för HUS öde?

Försäljningen av Helsingfors universitets studentkårs fastigheter väcker oundvikligen frågan om ansvar. Det handlade inte enbart om marknadsläget, utan framför allt om ett överdrivet risktagande med andras pengar i en situation där beslutsfattarna själva inte bar någon ekonomisk risk. Det gemensamma kapitalet behandlades som en riskfri spelmarkerpåse – och resultatet blev att fastigheterna tvingades säljas under press från bankskulder.

I bakgrunden syns ett grundläggande misstag inom investeringar. Alla ägg lades i samma korg: fastigheter, och dessutom i fastighetsutvecklingsprojekt där riskerna är mångdubbelt större än i färdiga objekt. Det finns också skäl att fråga varför HUS över huvud taget ägnar sig åt verksamhet som inte är dess kärnuppgift. Om syftet med en studentkår inte är fastighetsinvesteringar och fastighetsutveckling, varför koncentrerades kapitalet då just dit – och dessutom till de mest riskfyllda utvecklingsprojekten?

Samma fenomen upprepas ofta inom statens, kommunernas och offentliga bolags kapitalförvaltning. När beslut fattas med medel som inte känns som någons egna uppstår en kultur där riskerna växer och varningssignaler ignoreras. Till slut skickas notan vidare till studerande, kommuninvånare eller skattebetalare – till dem som inte haft något att säga till om i besluten.

Den här stunden kräver en återgång till verkligt ansvarstagande: gemensamma tillgångar måste skötas lika noggrant, omdömesgillt och diversifierat som om de vore ens egna. Gemensamma pengar tillhör ingen – och just därför är de som mest sårbara.